Leif Salmén: Alas Akropolilta

Myytti ja mystiikka, muisti ja mielikuvitus kuuluvat yhteen, ja niiden potentiaali on suunnaton aivan riippumatta siitä, miten ’todellisia’ ne oikeastaan ovat. Raikkaille lähteille päästäksemme meidän pitää kuitenkin olla aina vlamiita kyseenalaistamaan yhä uudelleen, tulkitsemaan tuoreesti ja tarkastelemaan myyttien sisältöä ja merkitystä uusista näkökulmista. Muussa tapauksessa kulttuuria uhkaa tukahtuminen. Niin kävi muinaisissa imperiumeissa Egyptistä Roomaan, ja nyt kivettyminen koettelee kristittyä länsimaailmaa.

Alas Akropoliilta on toimittaja, kirjailija, runoilija Leif Salménin seitsämäs esseekokoelma ja jatkaa samaa linjaa Palatsi Bosborin Rannalla –kirjan kanssa. Salmén tarkastelee länsimaisen yhteiskunnan henkistä perintöä ja yhteiskunnan rappiota ja kehitystä . Hänen keskustelujensa päähenkilöitä ovat niin Sokrates ja Montaigne, kuin Musil, Marx sekä Spenglerkin – ja tapahtumapaikat vierivät läpi Euroopan ja Pohjois-Afrikan ja halki Yhdysvaltojen. Omalla tavallaan Salmén on eittämättä kosmopoliitti, jonka kuuluvimmaksi ääneksi jää kaikumaan vieraiden kulttuurien arvostuksen ehdottomuus.

Miettiessäni Asklepiosta, viimeistä jumalaa, jonka Sokrates mainitsi ennen kuolemaansa, tajuan nyt yhä hämmästyneempänä, että olen loppujen lopuksi optimisti. Sanotaan, ettei historiasta ole mitään opittavaa, mutta minä ainakin olen kaikesta elämästäni ja kokemastani oppinut, että julmimmatkin tragediat jäävät unholaan, ja vaikka Ikaros syöksyikin maahan, hänen isänsä Daidaloksen aatteet elävät edelleen. Ihmiskunnan mitta ei ole yksilö vaan maailma. Ihmiskunta nousee aina, vaikkakin arpisena ja kolhittuna katastrofin jäljiltä, katse tyhjänä ja tuijottavana, mutta pian sen haavaisille huulille nousee arka hymy, kun se muistaa mistä koostuu – meistä kaikista.